Painavinta
mitä kuvitella saattaa

on lähimmäisen arkku

Mitä pienempi,
sitä raskaampi.

Öisin huutavat
hautausmaan lapset
kanssaan ulos leikkimään.

Kuun valossa hohtavat kelmeät ihot
läpi kuultaen hyytyneet suonet

He nauravat tähtiin avoimin suin
helistäen ranteissaan luisia koruja,
juosten hippaa toistensa kanssa.

Haudassa levätään, aikuiset sanoo
- miksi pitäisi kun leikkiäkin voi?

Eläessä emme ehtineet.

Vastarannalla näkyivät
ne lähtevät ja palaavat,

kaupungin ylle pysähtynyt
yksinäinen maailmanpyörä,

sekä lohtunani öisin
majakan kelmeä kajastus

En minä silti jaksanut,
vaan halusin vain kävellä
hylätyltä murtajalta
hyisen meren syliin

Huuhtoutua rantaan
jossain kyllin kaukana

koskaan enää löytymättä.

Paleltaa

tämä kolkko etäisyys välillämme
kuin tähdestä tähteen

miljoonia valovuosia
kylmää avaruutta ympärillä

Tylyssä yössä yksin
toivoisin auringon jo nousevan.